Alfido blogi

Kansantajuisia kirjoituksia elintapamuutoksia ja arjen hallintaa helpottamaan ilman turhaa pönötystä ja tieteellistä jargonia. Hyvän olon tähden!

Nina Honka -matkani voimanostajaksi

Nina Honka -matkani voimanostajaksi

Vieraskynäkirjoitus

Fysioterapeutti Nina Honka on liikunnan todellinen moniosaaja. Hän on alunperin biokemisti ja liikuntalääketieteilijä. Fysioterapeutin opintojen jälkeen hän on kouluttautunut mm. physiotraineriksi ja voimavalmentajaksi. Ryhmäliikuntaa Nina on ohjannut jo parisen kymmentä vuottaHän liikkuu monipuolisesti voimanostosta pitkiin kestävyysmatkoihin. Intohimokseen hän kokee arkea tukevan toiminnallisen harjoittelun. Nina liikuttaa yrittäjänä (http://www.kutjula.fi, honkavoima.fi ilolla mm. leppävirtalaisia.

---

Janne pyysi minulta blogitarinaa matkasta voimanostajaksi. Luulin pääseväni helpolla, kun kerrankin saa kirjoittaa ihan omasta päästä faktoja tarkistamatta ja viitteistä välittämättä, mutta tehtävä osoittautuikin ennakoitua haastavammaksi. Jouduin pöllyttelemään liikuntahistoriaani ja liikkumisen motiivejani perin pohjin. Minua voisi urheilijana kuvailla sanoin ”enemmän innokas kuin lahjakas.” Olen elämäni aikana kilpaillut paljon ja voittanutkin, mutta yleensä kyse ei ole ylivertaisesta suorituskyvystäni, vaan ilmiömäisestä taidosta valita lajit ja sarjat, jotka eivät juuri massoja kiinnosta. Tästä olen aina vilpittömän hämmästynyt: miksi kaikki keski-ikäiset naiset eivät harrasta voimanostoa ja miksi ihmeessä pyöräilijät sijoittavat rahansa täysjoustoihin ja sähkövaihteisiin, kun täysjäykkä singlespeed on niin paljon hauskempi ja haastavampi ajaa?

Vaeltelen siis liikuntaharrastuksissani äärimmäistä kestävyyttä vaativista lajeista maksimivoimaan, lisäksi joudun, tai saan, liikkua työssäni noin 800 vuosittaisen tunnin verran. Tuollaisesta yhdistelmästä on vaikea luoda optimaalista kokonaisuutta, mutta en juuri vaivaa päätäni asian pohtimisella. Elämä on harvoin optimaalista, onnellisuuden kannalta oleellisinta on oppia etsimään vaihtoehdot, jotka ovat vähiten huonoja. Töitä on pakko tehdä, eikä maailmassa ole sellaisia rautoja, joiden vuoksi jättäisin kestävyysurheilun mukanaan tuomat luontoelämykset kokematta. Riittävä voima taas takaa, että pääsen korkeammalle ja kauemmas väsymättä. Elämän valinnat asettavat reunaehtoja myös muille valinnoille: kun sanoo yhdelle asialle kyllä, täytyy toiselle sanoa ei. Fyysisesti kuormittava elämäntapa edellyttää sitä, että tukitoimet ovat kunnossa. Iltaisin mennään ajoissa nukkumaan, kehonhuollosta ei luisteta, eikä ruualla leikitä. Olen kokolailla sovussa itseni ja maailmani kanssa. Ei minun tarvitse näyttää tai todistaa kenellekään yhtään mitään. Liikun, koska rakastan sitä. Kilpailen, koska nautin siitä.

Elämä on harvoin optimaalista, onnellisuuden kannalta oleellisinta on oppia etsimään vaihtoehdot, jotka ovat vähiten huonoja.

En tosiaan ollut mikään koululiikunnan supertähti. Olin hidas, huono heittämään ja vielä surkeampi hyppäämään. Siihen aikaan liikunnanopetuskin taisi olla enemmän sellaisten taitojen mittaamista, joita ei koskaan opeteltu. Kuntotesteistä ylijäävä aika pelattiin pesäpalloa tai voimisteltiin. Liikunnanopettajalla oli edelleen käytössä se tarujen kehärumpu, joka tahdissa marssittiin avorivistöihin. Heikko suoriutuminen ala-asteen koululiikunnassa ei minua juuri vaivannut, mutta väittäisin edelleenkin, että jos ainoat sallitut urheilulajit maailmassa olisivat pituushyppy ja pesäpallo, niin tuskin liikkuisin. Hienoja lajeja kyllä ovat molemmat, mutta jätän ne mieluusti muille. Sen verran olen liikkumisenkin suhteen realisti, että uskon, ettei loputon pään seinään hakkaaminen auta. Harjoittelemalla ja sitkeydellä pääsee kyllä pitkälle, mutta voimavarat kannattaa suunnata sinne, missä omat vahvuudet ovat ja aika kannattaa käyttää niiden harrastusten parissa, joista eniten nauttii. Mutta toisaalta, jos ei koskaan uskalla astua vanhojen rutiinien ulkopuolelle, on vaikea tietää mistä kaikesta voisikaan innostua.

Voimavarat kannattaa suunnata sinne, missä omat vahvuudet ovat ja aika kannattaa käyttää niiden harrastusten parissa, joista eniten nauttii.

Koululiikunta ei siis iskenyt liikuntakipinää eivätkä vanhemmatkaan kuskanneet treeneihin, mutta liikuskelua tuli paljon. 70-luvulla syntyneille lapsille liikkuminen taisi olla omaehtoinen tapa kuluttaa aikaa, ei niinkään elämästä irrallinen osa-alue, jota varten mentiin johonkin ja suoritettiin jotain. Liikuntaa tuli muun tekemisen sivutuotteena. Muutamalla luokkakaverilla oli Lappeenrannan Urheilumiesten räikeän vihreät verkkarit tai toppatakin rinnassa komeili SaiPan Sputnik-logo. Urheiluseurojen kasvatit olivat kiistämättä meitä taviksia etevämpiä liikuntataidoissa. Ihailin heitä, mutta en niin paljoa, että olisin intoutunut mukaan. Puuhailin omin päin niitä asioita, joista nautin ja joissa onnistuin. Tiimipelaaja en valitettavasti ollut lapsenakaan, en koskaan oppinut muistamaan kumpaan päähän piti hyökätä ja muut pelaajat joukkueessa olivat lähinnä tiellä.

Minulla on pienestä pitäen ollut taipumus keskivaikeaan fanaattisuuteen. Innostun silmittömästi jostain, keskityn yksisilmäisesti siihen, kunnes tulee joku uusi kiinnostuksen kohde. Ainakin näihin päiviin asti minulle on ollut mahdotonta vain harrastella jotakin. Joko innostun asiasta tai sitten se ei minua juuri kiinnosta. Jos innostun, haluan oppia ja ymmärtää innostukseni kohteen kokonaan. Monelle liikkumisen sosiaalinen ulottuvuus on tärkeä, minulle taas liikunta on hengähdyshetki omien ajatusten äärelle. Jaksan tahkota loputtomiin jotain tekniikkaa, kunnes omasta mielestäni hallitsen sen tai huomaan, että on pakko luovuttaa. Uskoisin, että jos analysoisin telemark-käännöksiä vähän vähemmän, laskisin paremmin. Ja olen kuullut, että moni meloo, vaikka ei hallitsekaan eskimokäännöstä. Lempeämpi lähestymistapa voisi olla helpompi, mutta ei tämä minua stressaa, vaikka joskus kiukun kyyneleet valuvatkin.

Monelle liikkumisen sosiaalinen ulottuvuus on tärkeä, minulle taas liikunta on hengähdyshetki omien ajatusten äärelle.

Jannen alkuperäinen kysymys oli, että miten minusta tuli voimanostaja? Luulin vuosikaudet olevani kestävyysurheilija ja voimanostoon päätyminen oli itsellekin melkoinen hämmästys. Olin toki altistunut kuntosaliharjoittelulle jo 80-luvulla, kun odottelin vanhempiani kuntosalin odotustilassa. Luin silmät pyöreänä Bodaus-lehteä ja katsoin VHS:ltä Herculesta. Pääsin mukaan katsomaan kehonrakennuskisoja. Punttihommat vaikuttivat hienoilta ja Keijo Reiman oli vaikuttava ilmestys. Kuriositeettina mainittakoon, että minulla oli kisatuliaisina hankittu upea violetti Reikku’s Gym college-paita. Koulussa muut eivät juuri innostustani kehonrakennuksen fanittamiseen jakaneet, mutta enpä minäkään ymmärtänyt heidän touhujaan.

Itse pääsin punttien pariin vasta lukiovuosina ja treenailinkin melko päämäärättömästi muutaman vuoden, kunnes unohdin koko jutun. Ajattelin samoin kuin moni muukin, että harrastamani liikunta ja ryhmäliikunnan ohjaaminen riittää turvaamaan lihaskunnon ylläpysymisen. Ajatukseni ei ollut ihan täysin oikea. Ryhmäliikunnan ohjaaminen on pahimmillaan kehon ryöstöviljelyä: yletön määrä raskaita tunteja yhdistettynä puutteelliseen palautumiseen ja liian vähäiseen syömiseen ei tee hyvää kehonkoostumukselle muusta hyvinvoinnista puhumattakaan. Physiotrainer® -opinnossa palasin takaisin kuntosaliympäristöön. Muistin taas kuinka palkitsevaa ja keskittymistä vaativaa saliharjoittelu oli. Huomasin, kuinka helppoa saliharjoittelussa oli löytää kehon ja mielen yhteys. Kilpaillessani katkaisen tämän yhteyden osin tietoisesti, mutta yhteys katkeaa helposti myös silloin, kun keho on työväline. Ohjatessani keskittyminen on täysin asiakkaissa. Ohjaajalle ryhmäliikuntatunti on 100 % työtä, ei omaa treeniä. Keho on työväline, jonka tuntemukset työnnetään sivuun. Olen ollut onnekas, ylikunto tai pahemmat rasitusvammat eivät ole osuneet kohdalleni, flunssakin vaivaa keskimäärin vain joka toinen vuosi.

Muistin taas kuinka palkitsevaa ja keskittymistä vaativaa saliharjoittelu oli. Huomasin, kuinka helppoa saliharjoittelussa oli löytää kehon ja mielen yhteys.

En olisi voimanostaja, jos meillä ei olisi Kutjulaa. Kutjula taas on pohjimmiltaan vahinko, joka sattui, kun hankimme perheelle kodiksi maamiesseuran talon Leppävirran keskustasta. Kutjulassa on ylen määrin tilaa (ja kuluja), joten aloimme järjestää talon salissa ryhmäliikuntatunteja. Alkuun järjestettiin ihan perinteistä jumppaa: vatsapakaraa ja ylikansallisia konseptitunteja. Toiminnan suunnanmuutos oli lienee pohjustettu jo Physiotrainer- koulutuksessa, mutta viimeinen silaus tuli Liikunnasta Liiketoimintaa-risteilyllä, kun Eleikon Marko Rantamäki piti puheenvuoron. En tarkalleen muista mitä Marko sanoi, mutta risteilyn jälkeen Kutjulaan alkoi tupsahdella painavia paketteja Ruotsista. Yhtäkkiä Kutjula olikin muuttunut jumppapaikasta toiminnallisen harjoittelun saliksi, jossa oli tilaa paiskoa painoja. Yrittäjäjinä olemme onnekkaita, että suurin osa asiakkaistamme otti linjanmuutoksen avosylin vastaan. Nostajana olen onnekas, koska keittiön pöydän äärestä noustessani olen seitsemän askeleen päässä nostolavalta.

Osin olosuhteiden pakosta oma harjoitteluni alkoi pyöriä yhä enemmän perusliikkeiden kyykyn, penkkipunnerruksen ja maastavedon ympärillä. Minusta yksikertainen on aina kaunista ja näiden liikkeiden hiomisessa riittää haastetta. Olen melko lyhyt ja muutenkin oudon mallinen, joten toisinaan tuntuu, että kuntosalilaitteet eivät oikein istu tai liikerata jää vajaaksi. Levytanko on aina oikean kokoinen ja nostotekniikka muokattavissa oman kehon mittasuhteiden mukaan. Voimanostossa kilpaileva pikkuveljeni oli jo vuosia houkutellut siirtymään lajin pariin. Ilman sen suurempaa pohtimista latasin puhelimeen arvostetun venäläisen voimavalmenjaja Boris Sheikon appin ja aloin treenata. Vaikka fyysisestä harjoittelusta paljon tiedänkin, voimanostosta en tiennyt juuri mitään. Vieläkään en tiedä paljoa, mutta opin jatkuvasti lisää. Treenit tuntuivat alkuun tosi kummallisille railakkaaseen jumppamenoon tottuneelle: muutama nosto ja sitten palautellaan. Ei oikein tule edes hiki. Jotain äärettömän kiehtovaa lajissa oli. Teknisesti haastava laji vaatii täydellistä keskittymistä ja läsnäoloa. Treeniaika on pyhitetty harjoitukselle, eikä nostolavalle mahdu ylimääräisiä ajatuksia. Teknisesti hyvä nosto myös tuntuu käsittämättömän hyvältä. Voimanosto voisi olla myös mukavaa yhdessä tekemistä, mutta itse saan ryhmäliikunnasta tarpeekseni töissä. Harjoittelen yleensä yksin. Tampereen Voimanostajat ottivat minut veljeni siivellä jäsenekseen ja sain käydä kokeilemassa kisaamista jäsenten välisissä salikisoissa joulukuussa 2018. Sitten se olikin menoa: antidoping-sopimus liittoon, lisenssi voimaan ja lauteille.

Jotain äärettömän kiehtovaa lajissa oli. Teknisesti haastava laji vaatii täydellistä keskittymistä ja läsnäoloa.

Voimanosto on urheilulajina periaatteessa yksinkertainen: voittaja on se, jonka yhteistulos jalkakyykyssä, penkkipunnerruksessa ja maastavedossa on suurin. Jokaisessa lajissa on kolme nostoyritystä, ja jos hyväksyttyä tulosta ei jossain lajissa saa, päättyy kisa nostajan osalta siihen. Voimanosto on painoluokkalaji, mutta nostotuloksen, nostajan painon, iän ja sukupuolen perusteella lasketuilla IPF-pisteillä voidaan vertailla eri luokkien nostajia keskenään. Klassisessa voimanostossa nostetaan raakana, eli tukea antavien varusteiden, kuten penkkipaidan tai polvisiteiden käyttö on kielletty. Nostovyötä, polvenlämmittimiä ja rannesiteitä saa käyttää, kunhan ne ovat kansainvälisen lajiliiton (IPF) hyväksymiä. Tarkkojen varuste- ja nostosääntöjen tavoitteena on taata nostajille mahdollisimman tasa-arvoiset lähtökohdat. Olin joskus itse hämmästellyt aloittelevien naisnostajien vaatimattomia kyykky- ja penkkituloksia, kunnes itse kokeilin millaista on pysäyttää tanko penkkipunnerruksessa rinnalle odottamaan tuomarin Press-komentoa ja millaista on viedä kyykky kisasyvyyteen, eli niin alas, että reiden yläpinta lonkan kohdalta on polven linjan alapuolella. Meni melkein vuosi, että sain puhtaan ykkösen painolla, jolla ennen tein sarjaa… Alkuun oli myös haaste saada ote pitämään maastavedossa ilman nostoremmejä. Klassinen nostaminen on ainakin toistaiseksi minun juttuni: nostojen perustekniikassa on niin paljon pohtimista, etten osaisi hyödyntää varusteiden ominaisuuksia. Toki nostouranikin on niin lyhyt, että jänteet ja nivelsiteet eivät vielä kestäisi supramaksimaalista kuormitusta. Minulle tärkeä syy valita Suomen Voimanostoliiton alainen laji on liiton sitoutuminen antidoping-työhön ja puhtaan urheilun periaatteisiin. Ennen kilpailuluvan saamista antidoping-sopimuksen on pitänyt olla voimassa 3 kk. Urheilijoita myös testataan jatkuvasti: vuonna 2018 voimanosto oli Suomen toiseksi testatuin yksilölaji.

Lajia aloitellessani minulla ei juuri ollut odotuksia tai edes mielikuvia siitä, millainen laji voimanosto on tai millainen voimanostajan pitäisi olla.. On ollut mukava huomata, että kehotyyppi, jolla ei missikisoissa pitkälle pötkisi, onkin voimanostossa optimaalinen. Kun on pitkät kädet, pitkä selkä ja lyhyet jalat maastanostossa ei tarvitse kuin silmät luoda ylös taivaaseen, niin rauta on sylissä. Toisaalta taas penkkipunnerruksessa pitkistä käsistä on ainoastaan haittaa. Moni toki ajattelee, että nostajan pitäisi olla iso ja massiivinen. Eräs katsoja hämmästelikin kisoissa, että kuinka noin heiveröiset tytöt voivat mitään nostaa, mutta siinä me nostettiin kuin isommatkin. Lihasmassa ei minuun oikein meinaa tarttua, mutta yritän oppia käyttämään taitavasti sitä massaa, minkä olen saanut kerätyksi. Edelleen olen 63 kilon painoluokkaani toivottoman kevyt, mutta en halua tehdä painostani isompaa asiaa kuin se on. Kevyempään luokkaan siirtyminen taas vaatisi tarkempaa syömisen kontrollia harjoituskaudella ja painonvetoa ennen kisaa, mutta ainakaan toistaiseksi en halua riskeeta palautumiskapasitettiani energiansaannin rajoittamisella. Kehoni on minulle hyvä juuri näin. Muut saavat vapaasti muodostaa oman mielipiteensä.

Yleensä kun puhutaan kilpailemisesta, keskustelukumppani ehättää kertomaan, että hänellä ei ole lainkaan kilpailuviettiä. No minulla kai on. Minusta on jotenkin lohdullista, että käydään samalle viivalle, pyöritään aikamme metsässä ja katsotaan, kuka on ensin maalissa. Tai laitetaan hölmönnäköiset haalarit päälle, noustaan lavalle ja kokeillaan kuka nostaa eniten. Ja kun ei kilpailla, niin ollaan rauhassa ja annetaan vertailun olla. Joku jossain on aina parempi, ja hyvä niin. Voittamisessa ainoastaan siitä, kuka oli tänään nopein/kestävin/vahvin. Seuraavalla kerralla asiat voivat taas olla toisin. Voit olla paras tänään surkealla suorituksella tai hävitä omalla parhaallasi. Pohjimmiltaan on kuitenkin kyse siitä, kuinka selvisit oman pääsi kanssa. Koskaan ei tule olemaan kilpailua, jolloin lähtöviivalla kaikki on täydellisen hyvin ja olet täydellisesti valmistautunut. Kropassa on aina jotain, joka aiheuttaa pientä huolta tai vireystila ei aina kaikesta jännittämisestä huolimatta olekaan optimaalinen. Kestävyyslajit ovat kilpailua väsymystä vastaan, voimalajit taas rautaa vastaan. Kestävyyslajeissa on aikaa paikata suoritusvirhettä tuntikausia, mutta pieleen lähteneelle nostolle ei yleensä voi mitään.

Kestävyyslajit ovat kilpailua väsymystä vastaan, voimalajit taas rautaa vastaan. Kestävyyslajeissa on aikaa paikata suoritusvirhettä tuntikausia, mutta pieleen lähteneelle nostolle ei yleensä voi mitään.

Olen kova jännittämään kilpailuja, ja hyvä niin. Minulle jännittäminen on vireytymistä kohti H-hetkeä. Se ei välttämättä tunnu hyvältä, sydän hakkaa ja paniikki hiipii. Ajoittain uskon itseeni, ajoittain olkapäällä istuu pieni piru, joka kuiskii, että mitä oikein kuvittelet itsestäsi… Jo viikkoja ennen kisaa käyn mielessäni läpi tulevaa kilpailua ja suoritusta. Toimin yleensä hyvin paineen alla ja minun on helpompi tehdä omaa tasoani parempia suorituksia muiden edessä. Se ei tarkoita, että minun olisi helppo mennä lavalle. Kun ottaa riskin ja kilpailee, on aina mahdollisuus epäonnistua. Tuoreessa muistissa on ylipitkä maastopyöräilykisa Virossa tältä syksyltä. Takana oli jo puoli vuorokautta rämpimistä mudassa, metsä oli säkkipimeja koko päivän oli satanut vettä. Maaliin oli edelleen matkaa ja ainut ajatukseni oli, että älä nyt ala itkeä, sinulla ei ole voimia siihen. Pääsin maaliin, itkin vasta siellä, mutta edelleen mietin, oliko maaliin pääsy ja kakkospokaali kaiken tuskan arvoista. Milloin oli se hetki, jolloin olisi kannattanut antaa periksi?

Maaliskuussa minulla on edessäni elämäni tähän asti suurin urheiluhaaste: pääsen edustamaan Suomea Voimanoston Masters EM-kisoihin Ranskaan. Haaste on tavattoman suuri näin vähän aikaa lajin parissa puuhanneelle. Luotan, että tuollakaan minun ei tarvitse olla valmis, vaan riittää että teen sen mitä tähän mennessä olen oppinut. Olen vielä kaukana takamatkalla paino- ja ikäluokkani maksimiraudoista, enkä edes nappisuorituksella voi yltää kärkeen. Mutta jos selviän pyörtymättä lavalta, niin se on jo puoli voittoa. Jos pystyn tekemään oman ennätystulokseni, se on huikeaa. Jos en kykene parhaaseeni, olen kuitenkin selvinnyt äärimmäisestä paineesta ja jännityksestä ja saanut arvokkaan kisakokemuksen. Urheiluahan tämä vaan on.

Nina Honka: synt -72, pituus 160,8, kisapaino n 59 kg, sarja N40 -63kg. Seura Tampereen Voimanostajat ry. Kilpailulisenssi voimaan 1.1.2019

Ennätykset: JK 105, PP 60, MN 147,5 kg, yhteistulos 307,5 kg

Eka kisa (epävirallinen) joulukuu 2018 YT 272,5 (90, 50, 132,5)

Meriitit: N40 -63 kg SM2 (Ylitornio 2019). Lisäksi 5 suomenmestaruutta, 1 hopea ja 2 pronssia eri luistelulajeista.

Motto: Sinä riität, voimat ei.

Neuvot voimanostosta kiinnostuneille: Liikunta on vähän kuin ruoka: ei voi tietää mistä kaikesta pitää, jos ei uskalla maistaa. Ja samoin kuin ruuassa, moni laji saattaa vaatia useamman maistelukerran, ennen kuin voi päättää pitääkö lajista vai ei. Voimanostoa kannattaa kokeilla, jos pitää lajeista, joissa korostuu keskittyminen ja tekniikka. Tai jos haluaa kehittää kykyä toimia paineen alla tai käsitellä stressiä. Vahva ei tarvitse olla, voimatasot kyllä nousevat matkan varrella. Perustekniikan opettelu osaavassa valmennuksessa säästää monelta murheelta myöhemmin. Jos mielii kilpailemaan, se kannattaa aloittaa heti kun perustekniikka on kunnossa. Kilpaileminen on taito, ja sitäkin pitää harjoitella. Jokaisesta kilpailusta oppii jotain, ainakin itsestään. Voimanostoa voi toki harrastaa myös ilman kilpailullisia tavoitteita, silloin omaan saliohjelmaan voi sirotella pääliikkeiksi kyykkyä, penkkiä ja maastanostoa eri variaatioineen. Tällöinkin perustekniikan hiomiseen kannattaa uhrata aikaa ja vaivaa. Sekin kannattaa muistaa, että yhtä oikeaa tapaa nostaa ei ole olemassa, vaan tekniikka on aina kiinni nostajan ominaisuuksista. Osaavassa valmennuksessa opit löytämään juuri sinulle sopivan tavan nostaa.

Nina Honka
nina@honkavoima.fi

Jaa artikkeli

Kommentit (0)

Jätä kommentti


OTA YHTEYTTÄ
OTA YHTEYTTÄ